|
|
1 Kainuunmaa - Kvenland Perinteisen ruotsalaisen historiankirjoituksen mukaan ei Pohjan perillä ollut pysyvää asutusta ennenkuin uudisasutus alkaa Ruotsista käsin 1300-luvulla. Tämä kuva on nyt viimein muuttumassa kuningaskunnassa. Kukaan ei varmaan enää epäile, että saamelaiset oli pohjoisen ensimmäisiä asuttajia. Vähitellen saivat saamelaiset väistyä rannikolta osin sisämaahan, osin pohjoiseen, kveenien eli kainulaisten, karjalaisten ja myöhemmin pirkkalaisten painostamana. Saamelaiset oli näiden kilpailevien tungettelijoiden ryöstö- ja verotusuhreja. Uumaja esiintyy ensimmäisen kerran virallisissa asiakirjoissa vuonna 1314. Tällöin mainitaan kaksi nykyistä Länsipohjan kuntaa (koko Norrlanti oli yksi hallinnollinen kokonaisuus vuoteen 1762): Uumaja (Uma) ja Pohjoisasutus (Bygdeå, Bygdha, Norrbygda), ja ne kuuluvat Ångermanlandin rovastikuntaan. Länsipohjasta puuttuu sellainen kivikautinen muinaisjäännösmateriaali, joka on yleistä keskisestä Ångermanlandista etelään. Kaikki löydöt vanhemmalta kivikaudelta Länsipohjasta ovat tyypillisesti itäisiä. Kivikautinen itätyyppinen materiaali on varsinkin myöhemmiltä kausilta runsas. Ylä-Norrlanti näyttää ajanlaskun ensi vuosisatoina olleen tiiviissä yhteydessä itäänpäin. Storkåge-löytö on ajoitettu kolmannelle ja neljännelle vuosisadalle, ja osoittaa suoran kauppayhteyden Pohjan kainulaisten ja Eestin välillä; siis jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina oli keskiajan pirkkalaiskauppaa vastaavaa toimintaa. Kauppaa on käyty jo hyvin varhaisina aikoina ja se on suuntautunut itään ja kaakkoon. Kainuunmeri, Pohjanlahti, oli sisämeri tässä itään suuntautuneessa kulttuuripiirissä. Niin kauas historiaan kuin ihmisiä näkyy näillä seuduilla, on tilanne ollut samanlainen. Etelästä käsin länsirantaa pitkin suuntautuneet retket ovat olleet pelkkiä retkiä, episodeja. Viikingit, Birka ja sen seuraaja Sigtuna eivät ole jättäneet mitään jälkiä tänne. Nykytutkimus osoittaa, että pohjoiset alueet eivät olleet pelkästään etelän heimojen metsästysmaita, vaan asuttaminen alkoi jo varhain esihistoriallisena aikana, huomattavimmin kivikaudella. Torniossa ja Piitimen kirkkokylässä on kulttuurikerrostumia voitu ajoittaa vuosien 200 ja 600 välillä. Asutuksen pioneereja Pohjan perillä olivat kainulaiset eli kveenit, ja heidän seuraajansa pirkkalaiset. Myös kainulaisten kilpailijat karjalaiset ovat jättäneet selvät jälkensä. Ruotsalaisten pohjoisimmat etuvartiot pohjoisessa, Uumaja ja Bygdeå vuoden 1300 kieppeillä, ovat samanaikaisia kuin ensimmäinen ruotsalainen asutus Suomen puolella 1200-luvun puolesta välistä. Tämä ensimmäinen ruotsalainen kolonisaatio on samaa historiallista tapahtumaa Kainuunmeren molemmin puolin. Ruotsin kruunu kiihdytti Pohjan asuttamista Pähkinäsaaren rauhan jälkeen 1312. Kruunun toiminnan takana oli poliittiset ja taloudelliset perusteet, joista tärkein oli puolustaa ruotsalaisten ylivaltaa pohjoisessa Novgorodia vastaan. Niin sitten tapahtuu että ruotsalaiset asuttujat virtaavat pohjoiseen, ja sulauttavat suomalaisten varhaisemman ja harvemman asutuksen. 1.2 Pohjan perän uudisasukkaat Sekä pohjoisessa Ruotsissa että pohjoisessa Suomessa oli siis pysyvää asutusta jo kivikaudella. Nämä ensimmäiset pioneerit tulivat läntisestä Suomesta ja Karjalasta. Myös murretutkimus osoittaa nämä yhteydet. Asiaan kuuluva on kysymys olivatko nämä kainulaiset muinainen heimo vai puolisotilaallinen järjestö, kauppamiesten kilta, niinkuin kainulaisten seuraajat pirkkalaiset. Mitään todisteita ei kuitenkaan ole mikä viittaisi ammattikuntaan - kaikki lähteet mainitsee kansan, jota kutsutaan kainulaisiksi. Yleisesti pidetään selvänä, että kainulaiset on suomalainen heimo, mutta voimme todeta, välttääksemme 1900-luvun kansalliskiihkoista historiankirjoitusta, että heidän joukossaan on voinut olla, ja luultavasti myös oli skandinaaveja. Kainulaisten yritteliäisyys ulottui koko Pohjan ympäri, ja aina Atlantille (Västerhavet) ja Jäämeren rannoille, ja he olivat pohjoisen pysyvän asutuksen pioneereja (saamelaisia unohtamatta). "Kainuu" -nimet eri alueilla ovat todisteena siitä kuinka tämä heimo levittäytyi ja asettui asumaan tukialueille, joilla metsästys ja kaupankäynti oli suotuisaa. Paikannimitutkimuksen mukaan edustaa eteläisin "Kainuu" -nimien ryhmä Kalannissa (Kaland, Kainuu, Kvenland) Kokemäenjoen rannalla vanhinta kainulaisasutusta. Tämän emä-Kainuun alue käsitti Vakkasuomen ja Alasatakunnan. Pohjanlahden tärkeä asema kainulaisten kulkureittinä ilmenee muunmuassa siitä että sitä merkitään vielä paljon myöhemmissä dokumenteissa Kainuunmerenä (Kvenhavet), kuten Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323 "Kajano more", 1497 "mare Cayane" ja "Kainw Mare", 1510 "mare Kayano", 1535 "Cayane mare" ja "mare Caino", 1561 "Kaynus mehre" jne. 1.2.1 Norjanmiehiä, kainulaisia ja karjalaisia Kansainvaellusten aikaan (400-600) etenee norjanmiesten (nordmän) kolonisaatio Trondheimin kautta ja tunturien yli Jämtlandiin, ja edelleen Pohjanlahden rannikolle, ja ajaa kainulaisia pohjoiseen. Tämä norjalaisseutu Medelpadissa oli myös svealaisen voimapiirin pohjoisraja. Ottar (n 890) Björkoysta Haalogalandista kertoo, että kainulaiset ja norjanmiehet tekevät ryöstöretkiä toistensa maille. Heillä oli myös niinsanottu hyötyristiriita, koska molemmat kävi kauppaa (ja verotti eli ryösti) samoja saamelaisia. Egilin saagassa, jonka tapahtumat tutkijat sijoittaa 800-luvulle, ovat kainulaiset ja norjanmiehet ystäviä, ja yhdistävät voimansa karjalaisia vastaan. Norjalainen mahtimies Thorolf Kvedulfsson ja kainulaisten kuningas Kaukomieli (Faravid) tekivät tällöin valaliiton. Norrlannissa on 1000-luvulta havaittavissa voimakkaasti lisääntyvä kanssakäyminen itään päin. Tämä täytyy olla Novgorodin tukemien karjalaisten nouseva mahti. Vuodelta 1251 on historiallista näyttöä, että karjalaiset ja norjanmiehet taisteli Ruijassa (Finnmarken), ja vuodelta 1271, että karjalaiset ja kainulaiset rosvosivat Haalogalandissa. On selvää, että näillä taisteluilla oli vaikutusta koko Pohjan perillä. Ei voida varmuudella tarkentaa milloin karjalaiset ensi kertaa tunki Pohjan perille. 1100-luvulta on jo kuitenkin näyttöä sopimuksesta, jossa Kymmenen virran maa, siis muinaista Kainuuta aina nykyisen Pohjanmaan Pyhäjoesta Länsipohjan Bygdeån asti, luovutetaan karjalaisten kauppamiesten vaikutusalueeksi. Tämä aikakausi oli karjalaisten mahdin voimakkainta laajenemisaikaa. Venäläiset aikakirjat toteaa, että kaikki lohijoet Siikajoesta etelässä Kainuunjokeen (Kalix älven) pohjoisessa kuuluvat Novgorodille. Novgorod tuki karjalaisten expansiota pohjoiseen aina 1200-luvun puoleenväliin asti (jos ei Chingis Khan olisi pakottanut Novgorodin silloin suuntaamaan kaikki resurssinsa mongoliarmeijoita vastaan, mikä mahtaisi olla meidän kristinuskon malli ja mitä kieltä me puhuttaisiin?). Karjalaisten, niinkuin myös kainulaisten, itsenäisyys hävisi Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän välisen valtataistelun mainingeissa, ja Karjala ja Kainuunmaa pirstotaan palasiksi. 1.2.2 Itämeri on Baltian meri Osa tutkijoita väittää, että ne, jotka hävittivät ja polttivat Sigtunan ja tappoivat arkkipiispan vuonna 1187, oli nimenomaan karjalaisia. Toiset väittää, että tämä oli väinäläisten (est-finnar) operaatio, tai laajempi balttilainen liittoutuma. Joka tapauksessa oli kysymyksessä yksi niistä kostoretkistä, joita tehtiin puolin ja toisin. Tiedetään, että väinäläiset ja myös karjalaiset ovat ahkerasti toimineet lännessä, ja erityisesti Mälaren tienoilla. Näillä seuduilla on myös runsas suomalaisugrilainen paikannimistö, joka voi olla myös alkuperäinen. Birka tuhottiin useaan otteeseen vuodesta 965 alkaen, ja hävisi kokonaan vuoden 1000 kieppeillä. Hedeby hävisi vuonna 1066 useitten slaavien hyökkäysretkien tuloksena. Oliko nämä 'slaavit' itseasiassa väinäläisiä, vendejä? (Katso artikkeli: Förenat av vatten) Muinainen Kainuu oli siis tunnettu kokonaisuus varhaisessa Itämeren historiassa ja ulottui alueellisesti Pohjanlahden ympäri. Kainuu ei kuulunut Ruotsiin eikä Suomeen, koska silloin ei ollut mitään Ruotsia tai Suomea. Ensimmäinen todellinen uhka sen olemassaololle tuli karjalaisten ja Novgorodin taholta noin vuodesta 1100, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa muinaista Kainuuta joutui karjalaisten vallan alle. Useat lähteet mainitsevat, että kainulaiset liittoutuivat norjanmiesten kanssa karjalaisia vastaan, mutta myös, että kainulaiset yhdessä karjalaisten kanssa taisteli norjanmiehiä vastaan. Birger jaarlin 1200-luvulla Hämeessä toteuttama kansanmurha, jota vanha historiankirjoitus kutsuu toiseksi ristiretkeksi, oli suunnattu hämäläisiä vastaan, jotka toisinaan taistelivat karjalaisia vastaan, ja toisinaan taas liittoutuivat karjalaisten kanssa ruotsalaisten invaasiota torjumaan, joka tietenkin oli suunnattu Novgorodia vastaan. Birger jaarlin riehunta Hämeessä oli valmistelua ns kolmanteen ristiretkeen (eli kansanmurhaan) jo kauan aikaa sitten kristittyjä karjalaisia vastaan, jotka olivat Novgorodin suojeluksessa. 1.3.1 Kainuunmaa jaetaan kolmeen osaan Ratkaiseva isku kainulaisten riippumattomuudelle oli joutuminen keskelle Ruotsin ja Novgorodin välistä geopoliittista kamppailua, ja rajalinjat vedettiin kainulaisten maitten halki, kuten Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Ruotsin kruunu ja kirkko halusivat liittää Pohjan alueet valtakuntaansa kilvassa Novgorodia vastaan, ja keino oli ruotsalaisten uudisasutus. Tämä oli myös Uppsalan ja Turun piispojen välinen kamppailu pohjoisen sieluista. Hallinnollisesti tuli ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen rajaksi noin vuonna 1400 Kaakamojoki, Tornion ja Kemin puolessa välissä. Käytännössä kulki raja Torniosta länteen Sanginjoella (Sangis), siis siellä missä kieliraja kulkee myös tänään. Tämä hallinnollinen raja Kaakamossa kuitenkin merkitsi, että Kainuu alueena menetti historiallisen yhteytensä Ruotsin puolella, ja Kainuu tuli käsitteenä tarkoittamaan vain alueita etelään tästä rajasta, eli Suomen Pohjanmaata. Muinainen Kainuu oli täten jaettu kolmeen osaan: Ruotsin Länsipohja, Novgorodin Pohjanranta/Kainuunranta, ja alue etelään Pyhäjoesta, Eteläpohjanmaa. Eteläpohjanmaa suuntautui luonnollisesti Turun hiippakuntaa kohti, ja liitettiin vähitellen hallinnollisesti muuhun Suomeen. Pohjoispohjanmaa, Kainuunranta, joutui Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän taistelutantereeksi. Tämä taistelu kesti vuosisatoja, ja ratkesi vasta Täyssinän rauhassa 1595. 1.3.2 Kainulaisten kuningas I Täyssinän rauha 1595 merkitsi, että Kainuun kaksi itäistä palasta liittyi taas yhdeksi, kun taas se kolmas läntinen osa, Länsipohja, alkoi ruotsalaistui. Kun Kaarle herttua oli vakauttanut mahtinsa, ja kruunattiin kuninkaaksi Kaarle IX, lisäsi hän titteliensä joukkoon: "Kainulaisten kuningas, Kvenernas konung". Oliko tämä kunnianosoitus Kainuun miehille, jotka Nuijasodan nimellä kulkevassa Suomen ensimmäisessä sisällissodassa taistelivat Flemingiä ja Sigismundia vastaan Kaarlen puolella? Tätä arvonimeä hän käytti ensi kertaa 16. maaliskuuta 1607. Arvonimi hävisi myöhemmin, mutta Kainuulla (Österbotten/Pohjanmaa) oli pitkään erikoisasema muuhun Suomeen nähden. Kun kuningatar Kristiina nimitti Pietari Brahe nuoremman Suomen kenraalikuvernööriksi 1637, oli arvonimi kokonaisuudessaan virallisesti Suomen, Ahvenanmaan ja Pohjanmaan kuvernööri. 1.3.3 Kainulaisten kuningas II Varhaisin maininta kainulaisista muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa löytyy Egil Skallagrimsonin saagasta, joka sijoittaa tapahtumat 800-luvulle, vaikka saaga on kirjoitettu muistiin 1200-luvulla. Saagan päähenkilö on Thorolf Quedulfson, josta tuli Norjan kuninkaan verovouti vuonna 872. Talvella 1973/74 tuli Thorolfin luo kainulaisten kuninkaan Kaukomielen (Faravid) lähettejä, jotka pyysivät Thorolfin tukea karjalaisia vastaan, jotka silloin ryöstivät Kainuuta, ja lupasivat Thorolfille saman määrän saalista kuin kuninkaalleen. Norjanmiesten ja kainulaisten yhdistetyt joukot löivät karjalaiset ja saivat suuren saaliin, ja Thorolf ja Kaukomieli erosivat ystävinä. Thorolfin jälkeen on näyttöä useista norjalaisten kuninkaiden hallintomiehistä Haalogalandissa aina 1200-luvulle, ja he kaikki, paitsi verottivat saamelaisia, myös kävivät kauppaa ja olivat kanssakäymisissä kainulaisten, karjalaisten ja venäläisten kanssa. Kainulaisten organisaatio näyttää olleen vankka ja hyvin varustettu, myös sotilaallisesti. Heidän toiminta-alueensa oli vaikuttavan laaja ulottuen etelässä Helsinglandiin, luoteessa Norjaan, ja kaakossa aina Karjalaan asti. Kuningas päämiehenä todistaa hyvin kehittyneestä sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta järjestyksestä. 1.4 Kainuunmaa - Pohjanmaa 1.4.1 Kainuu - Ostrobothnia - Pohjanmaa Roomalainen Tacitus (n 55-117) mainitsee teoksessaan Germanica salaperäiset sithonit. Tacitus ja myöhemmin muunmuassa Adam Bremeniläinen (1070-luvulla), kuvailevat naisten hallitsemaa maata, terra feminarum. Nykytutkimus tunnistaa nämä kainulaisiksi, mutta nimitys "naisten maa" johtuu väärinkäsityksestä (katso kappale: Kainuu -nimen alkuperä). Englantilainen kuningas Alfred ja hänen norjalainen kronikoitsijansa Othere (Ottar, n 890) antavat hyvän kuvauksen kainulaisista ja heidän valtakunnasta. Suhtautuminen islantilaisten saagojen luotettavuuteen lähdemateriaalina on vaihdellut, mutta niiden maantieteellinen tarkkuus pitää paikkansa myös kainulaisten maan kohdalla. Itse Snorri Sturluson on kirjannut erilaisen tulkinnan Norjan yhdistämisestä saagassa Fundinn Noregr (katso artikkeli Norjan perustaminen). Hän korvasi Odin-myytin kuningastarun saagalla Kainuunmaan mahtavista kuninkaista. Tässä saagassa Kainuun kuninkaan poika Noreg yhdistää Norjan maat ja nimittää sen itsensä mukaan Norjaksi. Suomen kansantaruston Pohja eli Pohjola viittaa myös Kainuunmaahaan. Olaus Magnus tuntee kainulaiset ja kirjaa heidät teokseensa Carta Marina (1539). Bureus mainitsee karttakokoelmissaan (1611, 1626) provinssin Cajania, joka on sama kuin Suomen Ostrobothnia. Keskieurooppalainen kartografia (Tschudi, Herbenstein n 1550) tietää, että alue Kayenskaja Zemlya ja Cayeni (kajaanit/kainulaiset) ovat olleet Venäjän vallan alla, mutta nyt Ruotsin kruunun valloittamia. Kainulaiset asuivat heidän mukaansa sekä Norrbottenissa että Österbottenissa. Tschudi jopa tietää, että Norrbotten on Ostrobotnian pohjoisosa, ja raja kulki Pähkinäsaaren (1323) rauhan mukaan Pyhäjoesta etelään Petäojalla. Useat eurooppalaiset kartantekijät sekoilee näiden Euroopan syrjäseutujen alueitten kanssa, ja mm Mercator (1500-luvun loppua) sijoittaa Kayenskaja Zemlyan Jäämeren rannalle. 1.4.2 Österbotn, som Qwenland är... kirjoitti Messenius (1579-1636). Olaus Rudbeckius (1630-1702) tietää, että Kainuu käsitti sekä Pohjanmaan että Länsipohjan aina Piitimeen asti. Ruotsalainen kielitutkija Ihre oli tutkielmallaan kainulaisista (1767) ensimmäinen, joka selvitti Kainuu-kysymystä modernein metodein. Ihren mukaan käsitti Kainuu koko Pohjoisruotsin Medelpadista Ångermanlandiin, Jämtlandiin ja Länsipohjaan. Etnisesti hän kuitenkin piti kainulaisia saamelaisina. Saksalainen tutkimusmatkailija Forster (1784) erotti selvästi kainulaiset saamelaisista, ja tunnisti kainulaiset suomalaisiksi. Forster esittää, että nämä suomalaiset asuttivat maata aina Helsinglandiin asti, mutta svealaisten paine oli ajanut heitä yhä pohjoisemmaksi, ja 1700-luvun alussa oli näillä suomalaisilla enää jäljellä osa alkuperäisestä alueestaan. Arwidsson kääntää saksasta (Rühs 1819): "Österbotten av Finnarne kalladt Pohjanmaa, äfven Kajnu, Kajnunmaa, nederlandet, gränsar i norr..." Arwidsson myös (1827) esittää, että sana "kvener" pitää islannin mukaan oikeastaan ääntää "kvainer", joka on jo huomattavan lähellä suomenkielen ääntämistä/kirjoitusta Kajnu/Kainuu. Geijer (1825) myös piti kainulaisia suomalaisina. Geijerin mukaan käsitti muinaisen Kainuun alue Medelpadin, Ångermanlandin ja Länsipohjan, ja näitä suomalaisia tunki pohjoiseen ruotsalaisten ja norjalaisten siirtolaisten paine. Cajanus (1866) tukee tätä käsitystä mutta hän väittää, että kainulaiset on alunperin karjalaista heimoa, ja ensimmäinen niistä suomen heimoista, jotka idästä päin Suomenselän yli asuttavat Pohjanmaata, ja myöhemmin levittäytyivät aina Helsinglandiin asti. Useimmat tutkijat pitävät kainulaisia osana suurhämäläisten heimoa. Cajanus väittää, että 800-luvun lopussa ulottui svealaisten mahti pohjoisessa tuskin edes Taalainmaan joelle (Dalaälven). Vasta kun Helsingland liitettiin ruotsalaiseen valtapiiriin, täytyi kainulaisten siirtyä pohjoiseen, jossa he eivät kuitenkaan saaneet olla rauhassa ruotsalaisten ja kristinuskon ahdistelulta. Aspelin (1869) esittää kuten Cajanus, että norjanmiesten expansio itään Kölin yli aina Medelpadiin asti Harald Kaunotukan aikaan 900-luvulla, ajoi kainulaisia pohjoiseen. 1.4.3 Erämiehiä ja pirkkalaisten edeltäjiä Kansallismielinen, svekomaaninen historiankirjoitus 1900-luvun alussa (Hilderand, Wiklund mm) piti kainulaisia ruotsalaisina, ja onnistui tässä koska jätti huomioonottamatta kaiken suomalaisen tutkimuksen. Poikkeus on Fahlgren (1953), joka julkaisussaan Skellefteån kunnan historiasta käsittelee tätä kysymystä kiihkottomasti. Jälkeenjääneessä teoksessaan (1947) tarkistaa myös Wiklund väittämiään, ja lähentyy suomalaista tutkimusta, eritoten Jaakkolaa. Wiklund myöntää, että kainulaiset oli suomalaisia erämiehiä ja pirkkalaisten edelläkävijöitä. Ruotsalaiset tutkijat ovat viime aikoina joko täysin jättäneet tutkimatta kainulaisia, tai sitten kopioineet suomalaisen tutkimuksen teesejä, eniten Jaakkolaa. Jaakkola (1924 ja 1935) esittää, että kainulaiset oli kaukokaupan miehiä ja veronkantajia eteläisestä Suomesta, ja pirkkalaisten edeltäjiä. Hän kytki tämän yhteen muuttoteorian kanssa, jonka mukaan Suomen heimot alkoi asuttaa maata etelästä käsin ajanlaskun ensi vuosisadalla, ja tämä jatkui 800-luvulle asti. Muuttoteorian on nykyisin korvannut jatkuvuusteoria, jonka mukaan suomalaiset heimot, mutta myös muut, on ainakin 9000 vuotta (Suomusjärven kulttuuri) asuttanut Suomea. Vilkuna sijoittaa paikannimitutkimukseensa tukien (1957) kainulaisten ydinalueen Kalantiin Alasatakuntaan (myös Klinge). Kainulaisten toiminta-alue ulottui hänen mukaansa aina Jäämerelle. Uumajassa on professori Korhonen paikannimitutkimuksellaan avannut uusia uria Pohjoisruotsin "Kainuu" -nimistössä. Julku esittää (1997), että Kainuu käsitti alueet Pohjanlahden ympäri Hämeenmetsästä eli Kyröjoelta ainakin Skellefte-jokeen asti. Kainuun etelärajan sijainti näyttää riippuvan siitä missä ajassa muinaisen Kainuun historiaa liikutaan. 1.4.4 "Kainuu - Kvenland – Kaland" –nimen alkuperä Daniel Juslenius selventää termiä "Kainuu" ensimmäisessä suomalaisessa sanakirjassa (Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, 1745) seuraavasti: Cainu, -un "botnia orientalis", "österbotten"; Cainulainen "ostrobotniensis", "österbottning". Lönnrotin mukaan on Kainu/Kainuun ensimmäinen merkitys: alamaa (lågland). Kainulainen oli alamaan asukas (låglandsbo), rannalla asuja (strandbo), österbottning, qven - vastakohtana oli sawolainen, joka asui sisämaassa. (vrt lantalainen-rantalainen) Vahtola esittää (1980), että termin "Kainuu" kantamuoto on hwainoo, ja hänen hypoteesinsa on yleisesti hyväksytty ja vallitseva. Hwainoo merkitsee alunperin alavaa maata, suota (lågland, våtmark, kärr), ja on kantamuoto suomen termeihin Kainu/Kainuu, ja skandinaavisiin Kven, Kvenland, Kaland. Ainut joka on (Wiklundin lisäksi) kyseenalaistanut Vahtolan hypoteesin, on ruotsalainen Holm (1982) etymologisilla perusteilla, mutta Holmin kritiikki ei vakuuta, eikä hän myöskään kykene esittämään vaihtoehtoista teoriaa. Adam Bremeniläinen ja jotkut muut kuvailivat aikoinaan Kainuuta naisten, amatsonien hallitsemana maana, mikä johtui germaanisen sanan nainen "kvinna" sekoittamisesta suomalaisperäiseen sanaan kainu/kven. Forsterin mukaan (1784) oli pohjoismaisissa kielissä nainen "kwen", islanniksi "kwinna", anglosakseille "kwen", ja saksalaisille "qwena". (Kalevala kertoo Pohjan Akasta!) 2 Pirkkalaiset Germaaniheimo friisiläiset kävi kauppaa pohjoisen maitten kanssa jo 700-luvulla. Tämän friisiläiskaupan keskus Itämerelle oli birk-oikeuden Hedeby nykyisessä Schleswigissä. Sana birk on peräisin friisinkielen sanasta birek tai berek, joka tarkoittaa oikeutta tai oikeusaluetta (kauppaoikeus), ja tästä johtuu tanskankielen birkerett, norjankielen bjarkoyiarrett ja ruotsinkielen bjärkörätt. Hedebyhyn kokoontui munkki Ansgariuksen (kuoli 865) mukaan kauppamiehiä joka taholta. Hedeby oli arabi Ibrahim al-Tartushin (804) mukaan tunnettu Islannista Bagdadiin. Siellä alkoi (tai päättyi) Pohjantie (Norwegen), joka erään teorian mukaan on antanut nimen maalle Norja. Tätä merireittiä aina Bjarmiaan Vienan merelle on mm Ottar (890) kuvaillut laajasti. Ottarin kotikaupunki oli Bjarkoy (birk) Haalogalandissa, joka oli myös kainulaisille hyvin tunnettu kauppapaikka. Svealaisten Birka Mälaren saarella oli todennäköisimmin länsieurooppalaisten eturyhmien perustama birk-kauppapaikka, niinkuin Hansa myöhemmin. Myös Sigtunaa, Birkan seuraajaa ja svealaisen vallan pääpaikkaa 1100-luvulla, hallitsi ja dominoi saksalaiset. Suurin osa väestöä oli tietenkin paikallisia. Pirkkalan alkuperä, vanhassa Satakunnassa (nykyisin Pirkanmaa), voi olla samaa birk-alkuperää. Jaakkola esittää, että nimi ruotsalaisten invaasion jälkeen 1320-luvulla muovautui Pirkkalaksi (Birkala, birkarl). Pirkkala on ikivanhaa kulttuuriseutua, josta löytyy runsaasti germaanisia paikannimiä, jotka muun aineiston ohella todistavat seudun varhaisista ja suorista yhteyksistä Baltian ja saksalaisen Gotlannin kautta germaaniseen kulttuuripiiriin. Birka oli alun alkaen tunnettu kainulaisten ja muiden suomalaisten suosima kauppapaikka. Kihlakunta "härad" on nimitys hallinnolliselle yksikölle Skandinaviassa, mutta Sveanmaalla Birkan vaikutuspiirissä käytettiin nimitystä "hundare", joka on saksalaista alkuperää. Tämä on myös antanut nimen yhdelle Suomen maakunnista: Satakunta. Kainulaisten nimi tuli heidän asuinpaikastaan, kun taas pirkkalaiset -nimi johtuu ammatin harjoittamisesta, ja on peräisin Pirkkalan pitäjästä Yläsatakunnassa, missä useimmilla ja ensimmäisillä pirkkalaisilla oli perintötilansa ja kauppavarastonsa. Tämä on oikeastaan samaa suurseutua, mistä myös kainulaiset oli kotoisin. Pirkkalan pitäjä, nykyisin Tampereen kyljessä, käsitti aiemmin koko itäisen osan Yläsatakuntaa. Pirkkalaisten kauppa-alueet Pohjan perillä (lappmarker) liittyivät ainakin alkuvaiheessa tiiviisti yhteen kotitilan ja sen oikeuksien kanssa. Ruotsinkielen termi "lappmarker" tarkoittaa eri pirkkalaisryhmien hallitsemia alueita. 1300-luvulla alkoi Ruotsin kruunu kiinnostumaan pohjoisen rajoista ja alueen veronkannosta, koska Novgorod oli ulottanut valtaansa sinne. Bureuksen mukaan antoi kruunu nyt veronkannon ja kauppaoikeudet näille pirkkalaisille, jotka jo vuosisatoja olivat harjoittaneet elinkeinoaan Pohjan perillä. Pirkkalaiset saavat nyt käytännössä yksinoikeuden kaupankäyntiin ja rajattomat oikeudet kantaa veroa, ja kruunu saa pienen osan veroa nahkoina. Tämä sopimus on kuulemma perua Mauno Ladonlukon myöntämästä erioikeudesta 1277, mutta tätä dokumenttia ei ole löytynyt mistään. Usea taho esittää, että tämä Bureuksen väittämä sopimus on konstruoitu tarkoituksena laillistaa kruunun vaatimukset ja kuuluu luovan historiankirjoituksen piiriin, mikä oli tavallista tähänkin aikaan. Kuningas "antoi" Bureuksen mukaan saamelaiset pirkkalaisille sillä ehdolla, että nämä tunnustautuivat kruunun alamaisiksi. Kysymyksessä näyttää olleen jo olemassaolevien oikeuksien vahvistaminen. Pirkkalaiset mainitaan säilyneissä asiakirjoissa ensi kertaa 1328, kun kruunun mahtimiehet halusivat jakaa pohjoisen alueet keskenään. Pirkkalaiset protestoivat ja voittivat. Erik Maununpoika vahvisti vuonna 1358 pirkkalaisten erioikeudet, jonka mukaan heidän valtansa oli ehdoton pohjoisen kauppa-alueilla "lappmarker". Pirkkalaiset jakoivat nämä alueet keskenään ja oikeudet meni perintönä. 2.2 Pirkkalaiskauppa 2.2.1 Pohjanlahden kauppapakko Kuten tunnettua hallitsivat saksalaiset täysin kaupankäyntiä Tukholmassa ja Ruotsissa 1300-luvulla. Vasta Brunkebergin taistelun jälkeen 1471 onnistui ruotsalaisten porvarien lakkauttaa saksalaisten oikeus puoleen porvarien ja hallintomiesten säätypaikoista valtakunnan kaupungeissa. Ja vasta vuonna 1533 loppui Hansan kauppaetuoikeudet. Pohjanlahden kauppapakko oli Tukholman porvarien yritys suosia omia etujaan, sillä rannikon talonpojat purjehti niin kuin aina ennenkin suoraan ulkomaille kaupantekoon. Vain Turku oli poikkeus, muuten piti nyt ympäri Pohjanlahden kaikkien seilata Tukholmaan kaupoille. Pirkkalaiset saivat kuitenkin vapautuksen tästä pakosta, kun kuningas 1358 vahvisti aiemman vuoden 1328 määräyksen, jossa tämä etuoikeus oli suotu pirkkalaisille. Tämä Pohjanlahden kauppapakko oli suurilta osin pelkkä paperituote, sillä Pohjanlahden kauppa oli aikojen alusta suuntautunut itään ja kaakkoon, missä Tallinna oli suurin suomalaisten suosima kauppakeskus. Karjalaiset kauppiaat myös kävi kauppaa pohjoisessa niinkuin aina. 1500-luvulta tiedetään, että pirkkalaiset purjehti Tukholmaan, mutta myös ulkomaille, eniten Saksaan. 1700-luvulla laivasivat Tornion porvarit tavaroitaan omilla laivoilla ympäri Välimerta, ja tämä liikenne kasvoi aina vuoteen 1918. 2.2.2 Tornio - kaupan keskus Pirkkalaisten pääpaikat oli Tornio, Kemi, Luulaja, Piitime, ja Uumaja. Mitään varmaa tietoa pirkkalaisten lukumäärästä ei ole siltä ajalta kun heidän veronkantonsa lakkautettiin. Vuodelta 1606 ilmoitetaan pirkkalaisten lukumäärä kussakin jokilaaksossa: Tornio 22, Luulaja 17, Piitime 16 ja Uumaja 11. Toisaalta osoittaa esim ote Länsipohjan maakirjoista, että 63 tilaa Tornionjokilaaksossa Pajalaan asti ilmoitetaan pirkkalaistiloiksi. Ångermanlandin ja Uumajan saamelaiset oli ruotsalaisen historiankirjoituksen mukaan ns "kruunun lappalaisia", ja maksoivat veronsa kuninkaan voudeille, eikä pirkkalaisille. Tämä koskee tietenkin vasta sitä ajanjaksoa, kun kruunu oli saanut aikaan jonkin näköistä hallintoa pohjoiseen. Keskiajalla oli Tornio suurin kauppakeskus Pohjan perillä, ja tänne kokoontui kaupantekijöitä Suomesta ja Ruotsista, kainulaisia, karjalaisia, hämäläisiä, saameja, permalaisia, venäläisiä, helsingejä, jämtlantilaisia ja norjanmiehiä, kirjoittaa Olaus Magnus. Tornio oli historiallisesti merkittävin keskus ja satama pohjoisessa, ja kauppareittien liittymäkeskus. Tornion pirkkalaiset maksoi tuplasti enemmän veroa kuin muut pirkkalaiset yhteensä. Kauppa venäläisten "ryssien" kanssa kukoisti, vaikka kruunu sitä yritti määräillä ja verottaa, ja välillä jopa kielsi sen kokonaan. Venäläiset harvoin jäivät käymään kauppaa Tornioon, niinkuin oli määrätty. Niinkin myöhään kuin vuosisadan vaihteessa 1600, valittaa lapinvouti Jöns Karlsson, että ryssät kiertää talosta taloon läpi Tornion, Kainuunkylän (Kalix), Luulajan ja Piitimen. Ryssät tuli yleensä Oulu- tai Kemijoen reittiä Pohjanlahdelle, ja purjehtivat aina Uumajaan asti, ja tekivät kauppaa koko kesän. Kuningas yritti saada tätä kauppaa järjestykseen, koska siinä meni kauppa ja verot ohi kruunun ja Tukholman. 2.2.3 Ryssät ja karjalaiset Todennäköisesti on nämä "ryssät" itse asiassa karjalaisia kauppamiehiä, jotka tulivat, niinkuin aina ennenkin, kaupantekoon ikivanhoja kauppateitään, Suomen erinomaisten vesiväylien kautta. Myös Suomen historiassa tulee olla tarkkana, kun puhutaan ryssistä ja heidän toiminnastaan Suomessa, sillä muut Suomen heimot kutsui usein karjalaisia "ryssiksi" (laukkuryssä). Karjalaiset-ryssät oli kainulaisten kovia kilpailijoita pohjoisen elinkeinoissa, ja asuttivat maata siinä kuin kainulaisetkin. Nämä kreikkalaisortodoksit karjalaiset taas kutsuivat roomalaiskatolilaisia, myöhemmin luterilaisia suomalaisia "ruotseiksi" ("Suomi, suomalainen" -käsitteitä ei ollut keksitty vielä). 2.3 Pirkkalaiset ja Ruotsin kruunu 2.3.1 Pirkkalaisista tulee kruunun vouteja Pirkkalaisten merkitys Suomen kehityksessä oli merkittävä. Pirkanmiehet muodostivat yhtenäisen rintaman itää vasten, lujittivat kauppa- ja muita siteitä länteen, eniten Saksaan. Pirkkalaisten etuoikeudet säilyivät aina vuoteen 1554, jolloin Kustaa Vaasa otti veronkannon kruunulle ja pirkkalaisista tuli kruunun vouteja. Aikaisempi järjestelmä, missä he harjoittivat kauppaa, veronkantoa ja laillista järjestystä, korvattiin valtion valvomalla hallinnolla. Kustaa Vaasa myös kirjaa käskykirjeeseensä, että erämaitten vanhat herrat, pirkkalaiset, "som hade befallningen över lapparna i Westrebotnen", eivät saa estää uudisasukkaita asettumasta pohjoiseen. Vaikka vanha pirkkalaisjärjestelmä hävisi ja hallinta siirtyi valtiolle, oli toiminnan suunta sama eli verotus, kaupan järjestelyt ja lain ja järjestyksen valvonta. Kuningas oli myös hyvin kiinnostunut lisäämään valtaansa yli koko pirkkalaisten alueen aina Atlantille ja Jäämerelle asti. Vaikka pirkkalaisilla oli aluksi monopoli lapinvoutien virkaan, oli valtion selvä tarkoitus keskittää koko pohjoisen hallinto itselleen. Pirkkalaisten aiempi hallinto käsitteli pääasiassa kauppaa ja verotusta, kun taas oikeudenkäytön keskittäminen 1600-luvulla merkitsi, että valtio alkoi valvoa myös uskonnollisia ja yhteiskunnallisia asioita. 2.3.2 Pirkkalaiseliitti ja kruunu Keskiajalla Kustaa Vaasan aikaan erottui pirkkalaiset johtavana ryhmänä, ja oli tietyn profiilin omaava eliitti. Kuningas puhuu rikkaista pirkkalaisista, ja tämän vahvistaa maakirjat. 1500-luvun alussa sanotaan, että valtakunnan rikkaimmista miehistä asui kolme Luulajajokilaaksossa. Valtiokirjoista, jotka laadittiin Älvsborgin linnoituksen lunastukseen Tanskalta 1571, löytyy maan rikkaimpien joukosta kuusi pirkkalaista. Pirkkalaisilla oli aluksi monopoli lapinvoutien virkaan, mutta valitukset ja havaitut kavallukset 1500-luvun lopulla johti siihen, että Kaarle herttua alkoi korvata heitä muilla. Kaarle myös nimitti erityisen ylimmäisen lappalaisvirkamiehen. Tähän virkaan ei valittu pirkkalaista, vaan hollantilainen Arent Josting. Vaikka pirkkalaisten etuoikeudet murenivat, oli tämän eliitin merkitys suuri pohjoisen kehittämissä. Arkkipiispa Petrus Kenicius (1555-1636) oli uumajalaisen pirkkalaisen Könik Olofssonin poika. Olaus Petri Niurenius oli kirkkoherra Uumajassa 1619-45. Hänen puolisonsa oli pirkkalaissukua. Niurenius on kirjannut runsaasti pirkkalaisten historiaa ja mm, ehkä sen kaikkein kuuluisimman kansansankarin, Matti Kurjen retkiä pohjoisessa. Piitimen kirkkoherra Nicolaus Andreae (1600-28) oli pirkkalaissukua ja syntyisin Piitimestä, ja hallitsi suomenkielen täysin. Nimitys pirkkalainen mainitaan von Dübenin mukaan viimeisen kerran virallisesti Uppsalan ordinantiassa 1617. Kun Kaarle IX oli lakkauttanut pirkkalaisten monopolin pohjoisen kauppaan, laskettiin pirkkalaiset porvareitten ja maakauppiaitten säätyyn. Nimitys pirkkalainen katoaa, mutta samat henkilöt ja organisaatio, tosin ilman kruunun siunausta, jatkaa saman elinkeinon harjoittamista. 2.3.3 Kruunu ottaa vallan - ja maat Kustaa Vaasan uuden keskitetyn hallinnon ajatuksena oli myös maaomistuksen uudelleenjärjestely, myös Suomen puolella. Valtio otti itselleen oikeudet erämaihin ja niitten jakoon, sekä metsästys- ja kalastusoikeuksiin germaaniseen lakiin vedoten, jossa kaikki kuuluu kruunulle. Tämä on päivänpolttava kysymys, kun saamelaiset ja kainulaiset nyt vaativat maitaan takaisin YK:n ja EU:n päätöksiin nojautuen. 3 Suomi Ruotsin ja Venäjän puristuksessa 3.1.1 Rajanveto Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Rauhansopimuksen latinankielinen asiakirja toteaa, että raja vedettiin "in Helsingh haff", ruotsalaisten versio: "nor i haffuit", ja venäläinen: "ottole Kajano more". On todistettu, että latinankielinen ja venäläinen versio ovat virallisia, ja ruotsalaisten versio on väärennös, jossa ruotsalaiset väittivät rajan vedetyn pohjoiselle merelle eli Jäämerelle. Venäläiset yrittivät useaan otteeseen saada takaisin hallintaansa lailliset alueensa Pohjan perillä, joita ruotsalaiset nyt miehittivät uudisasutuksella. Venäläisiä retkikuntia lähetettiin Kainuuseen "na Kajany", eli kymmenen virran maalle Pyhäjoelta Kainuunjoelle (Kalix älven). Vuonna 1501 he vielä vaativat virallisesti takaisin Kainuun jokiaan "flumina chain". Venäläisten aikakirjoissa on Kainuu se Norrbotten, joka oli ollut osa Novgorodia, ja jota Moskova-Venäjä nyt vaati takaisin perinteeseen vedoten. Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajanvedon voi ymmärtää vain jos tietää, että Kainuunmaa kuului Novgorodille. Erityisen ankarasti koetteli Ruotsin suurvaltapyrkimykset taistossa Venäjää vastaan Pohjoispohjanmaata 1500-luvun loppupuolella. Kuten aina kärsi siviiliväestö eniten. Seutu autioitui, ja väki pakeni länteen - ja edisti voimakkaasti Länsipohjan uudisasutusta. 3.1.2 Bygden rajakivi ja Bjuröklubben Pohjanlahdesta Merenkurkun alapuolella tuli keskiajalla ruotsalaisten meri. Tilanne Merenkurkun yläpuolella oli toisenlainen. Mitään ruotsalaista mainittavaa asutusta ei ollut Helsinglandista pohjoiseen. Valtio-oikeudellisesti on kyseenalaista, voiko pohjoisen alueita laskea edes Ruotsin intressipiiriin. Vasta 1600-luvulla antaa ruotsalaisten oppineitten karttateokset suurin piirtein oikean kuvan Pohjan perän todellisesta geografiasta ja olosuhteista. Ruotsalaiselta uudisasutukselta vei reilut kaksi vuosisataa matka Ångermanjoelta Skelleftejoelle. Kruunun kiinnostus pohjoiseen alueisiin heräsi vasta Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen, ja kruunu pani vauhtia uudisasutukseen. Mistään kansainvaelluksesta ei kuitenkaan ollut kysymys, ja 1300-luvun ruotsalaiset raivaajat oli luultavasti alueella jo asuvien jälkeläisiä. Helsingelain mukaan oli Uumaja ja Bygdeå vapautettu laivanvarustuksesta kuninkaallisille sotaretkille (ledung), sillä he puolustivat valtakuntaa: "de skola värja sitt land hemma". Ketä vastaan he maata puolustivat? Tavallisin vastaus on, että vihollinen oli ryssä. Bureukselta on maininta 1600 Bygdeåsta, minne ryssät saapui Oulujoelta, siis tavallista reittiä. Ruotsien onnistui voittaa ryssät, ja muistoksi tästä kuulemma hakkasivat merkin (ei näy mitään tänään, kirj. huom.) Bygden kiveen, jota ryssät väitti omaksi rajamerkikseen. Bygden kivestä rajamerkkinä on runsaasti säilyneitä asiakirjoja. Novgorod ja sen seuraaja Moskovan suuriruhtinaskunta vaativat Pohjan perän alueita takaisin aina Täyssinän rauhaan 1595 asti, vedoten perinteeseen, jolla oli myös valtio-oikeudellinen perusta. Sten Sture vanhemman sodan aikaan 1490-luvulla väittää venäläiset, että Bjuröklubben on Ruotsin ja Venäjän maitten virallinen ikivanha rajamerkki. Pohjanlahden itärannalla valittaa talonpojat 1490, että ryssät oli tullut ja väittänyt, että Kemijoki ja kaikki lohijoet aina Pyhäjoelle asti kuuluu heille. Pyhäjoelle on siirtolohkare, Hanhikivi, jota ryssät sanoi rajamerkiksi, ja sieltä meni raja meren yli länteen Bjuröklubbenille Skellefteån pitäjässä. Tämä Hanhikivi oli maamerkki, kiintopiste, joka oli helppo havaita mereltä käsin. Bygden kivi on samanlainen maamerkki, ja siirtolohkare, ja sen suhde Bjuröklubbeniin on sama kuin Hanhikiven suhde Pyhäjokeen. 3.1.3 Korsholman lääni Länsipohjalla, eli nykyisten Västerbottenin ja Norrbottenin rannikkoseuduilla, oli ja varhain lujat siteet Pohjanmaalle (Österbotten). Yhdessä ne muodostivat sen luonnollisen ykseyden, jota keskiajalla kutsuttiin nimellä Pohjanperä (Norra bott(n)en). Tätä tietyssä määrin itsenäistä pohjanmiesten maata ei yhdistänyt vain hallinto, vaan myös suku- ja kielisuhteet. 1360-luvulla rakennettiin Korsholman linna Vaasan lähelle, ja koko Pohjan perää hallitaan täältä käsin. Juridisesti ja kirkollisesti liittyi Pohja länteen, mutta taloudellisesti ja hallinnollisesti itään. Viimeksimainittuun vaikutti varmasti pirkanmiesten panos. Pohjan perillä ei Ruotsin aateli koskaan kyennyt läänittämään maita itselleen, mikä todistaa siitä, että tämä seutu pystyi puolustamaan etujaan, ja että sillä oli myös resursseja tähän. Nimitys "Norrbotten" yhdyssanana otettiin käyttöön 1400-luvun alussa, ja merkitsi toisinaan valtakunnan pohjoisinta osaa, toisinaan vain Pohjanmaata (Österbotten). Myös nimitys "Västerbotten", "Österbottenin" vastaparina, tuli käyttöön ja lisäsi termien sekaannusta. Vasta 1400-luvun lopulla tuli termistä "Västerbotten" käypä nimi Ruotsin puolella. Uumajan porvarit anoivat vuonna 1583 kaupunkioikeuksia, ja Juhani III päätti perustaa kaksi kaupunkia Länsipohjaan, Uumajan ja Tornion. Luulajaa, Piitimeä eikä Skellefteå ei ollut edes ajateltu. Vuonna 1586 määräsi kruunu maakauppiaat Uumajasta ja lähiseudulta muuttamaan Uumajaan. Kaikkien kauppiaiden Uumajasta pohjoiseen piti asettuman Tornioon. Uumajasta ei tullut kauppakeskusta tässä vaiheessa, koska kauppamiehet kieltäytyivät muuttamasta Uumajaan, vaikka kruunu uhkasi kovilla sakoilla sekä karkottaa kieltäytyjät Inkerinmaalle ja Eestiin. Kun Kaarle IX pani vuonna 1605 taas vauhtia kaupunkien perustamiseen, oli kuvioissa mukana samat kaksi kaupunkia, Uumaja ja Tornio. Uumajan aikakirjoissa on maininta vuodelta 1696, että Uumajassa oli ennen kirkkoa kappeli. Kappelin kello upotettiin jokeen kun pelättiin, että vihollinen, ryssät ja suomalaiset, sen pois ryöstäisivät. Merkittävää tässä on, että suomalaiset laskettiin vihollisiksi. Jos tällä perimätiedolla on historiallinen perusta, täytyy sen periytyä ajalta ennen ruotsalais-suomalaisen valtioliiton syntyä. Yhteydet Merenkurkun yli ovat tietysti ikivanhoja. Täytyy muistaa, että vesi yhdistää, eikä erota. Kun Göran Wallin matkusti 1707 Länsipohjan halki ja kirjasi perimätietoa, kerrottiin hänelle, että ne jotka perusti Pohjoisasutuksen (Bygdeå, Norrbygda), oli tullut meren yli toiselta puolelta ja antaneet seudulle sen nimen. Jonas Ask mainitsee tämän väitöskirjassaan 1731, ja lisää, että tämä perimätieto oli vielä paikallisten tiedossa. Tietysti voidaan keskustella, mikä arvo tällaiselle perimätiedolle voidaan laskea. Kuitenkin on selvää, että sen taustalla ovat todistetun vilkkaat yhteydet Kainuunmeren ympäri. Tämä heijastuu myös toisissa yhteyksissä ja traditioissa, kuten kainulaiset, pirkkalaiset, Egilin saaga, Bygden kiven taruissa, Kaarlen krönikassa, Olaus Magnuksen kirjoituksissa jne.
Hajanaisia Ajatuksia Kaamoksen 2000 Keskellä Valikoivasta historianmuistamista Bygden kiveä (Bygdestenen) ei ole merkitty millekään ruotsalaiselle kartalle, eikä mainita edes seudun turistioppaissa, vaikka muita myöhempiä Venäjän ja Ruotsin taistojen kulttipaikkoja on yllin kyllin Täfteån, Ratanin seudulla. Siitä huolimatta seisoo Bygden kivi mahtavana siellä minne viimeisin jääkausi sen jätti. Uumajasta pohjoiseen ajettaessa käänny Rataniin ja aja tullimakasiinin ohi pari kilometriä. Kun hiekkatiessä on 90 asteen mutka vasemmalle (länteen), käänny siinä kesämökkialueelle oikealle. Siinä on puomi, joka on lainvastainen, koska tie on yleinen tie. Seuraa tätä tietä pari kilometriä kunnes kotitekoinen kyltti "Bygdestenen" osoittaa oikealle eli merelle päin, ja kohta voit sitoa ratsusi kiinni Bygden kiven juurelle niemen nokassa, jossa on kääntöpaikka. Kyltin on laittanut pariskunta, joka asuu kesämökkiään siirtolohkareen kupeessa, ja tietää mielellään kertoa kiven historiaa. Kiipeä ylös kymmenmetriselle siirtolohkareelle, ja sinulle avautuu historialliset näkymät. Tämä oli alamaan ja mereltä tulijoitten kiintopiste ja siten sovelias kohtaamis- ja kauppapaikka. Tänne myös suunnistivat ryssät tekemään kauppaa kainulaisten kanssa, ja tämä merkittiin Ruotsin ja Novgorodin rajamerkiksi vuonna 1323. Ruotsalaisten haluttomuus tunnistaa tämä rajamerkki selittyy helposti sen historiankirjoituksen valossa, joka halusi kirjasi ruotsalaiset pohjoisen uudisraivaajaksi, vaikka kainulaiset oli Pohjan pioneereja ja ryssätkin toimi täällä paljon ennen ruotsalaisia. On aika merkitä Bygden kivi kartalle, ja suojelukohteeksi, koska nyt sen olemassaolosta ei tiedä edes Uumajan eikä Robertsforsin turistitoimistot, ja se on täysin lainsuojaamaton. Suomalaiset - metsäläiset - skogsfinnar? Useimmissa historian kirjoituksissa mainitaan Suomen kansa syvien metsien jöröjukiksi. Tosiasiassa se suomalainen heimo, joka on antanut nimen tälle maalle, eli eesti-suomalaiset, väinäläiset, oli Itämerensuomen kansaa ja sen valta oli nimenomaan merivalta ulottuen aikoinaan Rügenistä nykyisessä Saksassa aina Suomeen eli Varsinaissuomeen. Suomen heimo on asuttanut Itämeren rantoja ainakin 10 000 vuotta eli viimeisimmistä jääkaudesta lähtien. Kalevalan suuret sankarit ovat erityisesti oivallisia venemiehiä, ja väinäläiset oli kuuluja veneentekijöitä. Hämäläisten heimon alamaalla asuvat nimettiin kainulaisiksi, rannalla asujiksi (lantalaisiksi?). Nämä kveenit eli kainulaiset loivat mahtavan Kainuunmaansa merimiehen taitojaan hyödyntäen, ja Pohjanlahti oli heidän sisämerensä, Kainuunmeri. Karjalaisilla oli oma merensä eli Euroopan suurin järvi Laatokka. Karjalaisten vaikutuspiiri ulottui pohjoisessa Vienan merelle ja Jäämerelle, ja etelässä he kävivät kauppaa aina Mustalle merelle, missä myös väinäläiset (varjagit eli viron sudet) vaikuttivat. Karjalaiset kilvoittelivat kainulaisten kanssa Pohjan perillä ja asuttivat maata. Kaikki tämä oli mahdollista vesireittejä pitkin, jotka oli sen ajan liikenneväyliä. Täytyy pitää mielessä, että Suomen tuhannet järvet ei ole vain kauniita lomailupaikkoja, vaan muodostavat yhden mailman parhaista tieverkostoista. Savolainen voisi olla se metsien mies, skogsfinne, koska he alunperin oli kaskiviljelyn kehittäjiä (Kaikki me kuitenkin tiedämme Savon upeat vesistöt). Savolaiset mainitaan kansantarustossa pulloposkisiksi puuron syöjiksi, vastakohtana kaitanaama kainulaisille, vesikeiton särpijöille. Tässä on tietenkin paljon perää, koska kainulaiset merikansana söi kalakeittoa ja savolaisten perusruoka oli viljasta. Savolaisten kaskiviljelyyn perustuva elinkeino oli suuri menestys, koska yksi ruisjyvä antoi kaskessa 50 jyvää, kun tavallisessa pellossa siitä sai vain 5 jyvää. Tästä sai kruunu myös vihiä, ja ne uudisasukkaat, jotka asutti 1500- ja 1600-luvulla keskisen Ruotsin syviä metsiä, minne ruotsalainen ei uskaltanut, oli nimenomaan savolaisia kaskenpolttajia. Tulevaa tutkimusta Uumajan yliopisto sai syksyllä 2000 määrärahana reilut 5 milj Norrlannin varhaishistorian tutkimukseen. Projektin vetäjät ilmoitti alustavasti, että ainakin 20 doktorandia tekee väitöksensä aiheesta. Odotamme mielenkiinnolla tuloksia.
|
webmaster Mikael.Reuter@iki.filast update: 2003-01-04. Ms-Frontpage2000. Opt rez 1024x768. |
