Pirkkalaisia ja viikinkejä

Sisällys

	Kuinka legenda viikingeistä syntyi
	Viikingit kulttuurinvälittäjinä
	Pohjoismainen lyriikka ja Kalevala
	Ammatti: viikinki
	Idänkauppaa

Pirkkalaisia ja viikinkejä

Kuinka legenda viikingeistä syntyi

Jan Guillou esittää, kuinka myytti viikingeistä sai alkunsa 1800-luvun kansallisromantiikan sepityksenä. Kun Ruotsi menetti vuonna 1809 Venäjälle viimeisimmässä sodassaan puolet valtakunnasta eli Suomen, piti tämä hyvittää, ja runoilijan sanoja lainaten "voittaa Suomi takaisin Ruotsin sisällä". Tämä tarkoitti, että piti keksiä rohkaisevia ja pöyhkeitä tarinoita mahtavasta kansasta ja sen historiasta, vanha temppu kriisiaikoina. Siihen aikaan kun Ruotsi menetti Suomen, ei historiankirjoituksessa ollut mitään viikinkiaikaa. Tätä ajanjaksoa mainittiin nuoremmaksi kivikaudeksi. Termi "viikinki" oli tuskin tunnettu, ja sitä oli käyttänyt lyriikassa yhden ainoan kerran Erik Gustaf Geijer, joka pilkkarunossaan lordi Nelssonista kuvasi tämän "viikingiksi". Sana nimittäin merkitsi konna, merirosvo, vandaali, ryöväri.

Hyvityshakuiset älypäät muodostivat vuonna 1811 yhdistyksen "Götiska förbundet", jonka päämääränä oli palvoa Ruotsin suurenmoista menneisyyttä. Yhdistyksen ensimmäiseen julkaisuun kirjoitti Geijer runon, josta tuli hyvin kuuluisa. Sen nimi oli "Vikingen", ja se kuvaa muinaista pohjoismaista sankarityyppiä suunnilleen niinkuin me sen tänään käsitämme. Esaias Tegnéristä myös tuli gootisti, ja hän kirjoitti puolestaan "Fritjofsin saagan", jolla ruotsalaisia koululaisia kiusataan vielä nykyäänkin. Taiteilijat kutsuttiin nyt lippujen alle ja he alkoivat luomaan kuvaa näistä "viikingeistä", koska nyt sanan merkitys muutettiin tarkoittamaan sankaria, suurta soturia jne.

Taiteilijoiden mielikuvituksessa syntyi näiden "viikinkien" ulkonäkö ja olemus, ja pian tuli tästä legendan luomisesta teollista toimintaa.

1800-luvun loppupuoliskolla huomattiin, että nuoremman kivikauden loppu oli niin tärkeä aikakausi, että sillä pitää olle oma nimi - viikinkiaika.

Viikingit kulttuurinvälittäjinä

Joskus on maalailtu kuvaa pirkkalaisista ja heidän edeltäjistään pohjoismaisten viikinkien henkisinä sukulaisina. Viikinkien yhteydet pohjoiskalotin väkeen rajoittuivat kuitenkin vain norjalaisten voutien Haalogalandilla vaatimaan "veroon" lappalaisilta, sekä ryöstöretkiin heidän mailleen. Historia myös kertoo norjanmiesten retkistä Bjarmiaan eli Vienan merelle, missä he rosvosivat ja ryöstivät kauppiaita ja muuta väestöä. Viikinkien valta ei koskaan ulottunut Pohjanmerelle.

Viikinkien urotyöt, niinkuin ne esitetään aikakirjoissa, oli ryöstö- ja rosvousreissuja, joilla rauhaa rakastavan paikallisväestön tilat järjestelmällisesti tuhopoltettiin, ja kaiken tämän kirjasi ylistävään tyyliin ryöstöretkellä mukana olleet runoniekat. Viikinkejä voi kuvailla sen ajan terroristeiksi, joiden toiminta oli pelkästään hävittävää ja kulttuuria tuhoavaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Kesät he vietti rosvoretkillä hävittäen ja ryöstäen, ja talvet he nautti ryöstösaalistaan ja kisaili taisteluleikeissä, ja paikallisen väestön piti huolehtia ylöspidosta. Vanha pohjoismainen lyriikka on ylpeydellä kerrottuja ylistyslauluja viikinkien rajattomasta julmuudesta. Yksi viikinkiretkien päätavoite oli ihmisryöstö, ja saalis myytiin edelleen orjiksi.

Kulttuurillisesta näkökulmasta katsoen ei löydy mitään, millä voisi perustella 1800-luvulla alkanutta viikinkien ryöstöretkien ylistystä ja romantisointia. Voidaan perustellusti väittää, että viikinkiretket oli Länsieuroopalle suuri vastoinkäyminen, joka viivytti kehitystä keskiajalla. (Jan Guilloun toinen artikkeli viikingeistä ja ruotsalaisista)

Pirkkalaisilla ja heidän edeltäjillään oli sitävastoin päämääränä rauhaisa kauppatoiminta. He kävivät kauppaa pohjoiskalottiin, mistä he välittivät metsien ja jokien rikkaudet alamaille ja etelään. Pohjoisen kansalle he toimittivat välttämättömyys- ja elintarvikkeita, jotka vaihdettiin turkiksiin, kalaan y m, ja tämä toiminta oli kaikille hyödyksi sekä edisti kehitystä takamailla. Tätä kautta avautui yhteydet ulkomaailmaan. Se antoi mahdollisuuksia, toisin kuin viikinkien tuhoretket.

Pohjoismainen lyriikka ja Kalevala

Viikinkien kuvailua kansallisromanttiseen tyyliin voidaan verrata Kalevalan lyriikkaan. Tietenkään ei Kalevala eikä pohjoismaiset sankaritarut ole varmoja historian lähteitä, mutta ne antavat kuitenkin kuvan kansan luonteenlaadusta ja toiminnasta muinaisina aikoina.

Kalevalan uroita ei ylistetä verisistä ryöstöretkistä tai rosvouksista, joita tuskin esiintyy kuvauksissa. Pikemminkin halveksitaan kullan ja hopean saalistusta. Urheudella, jota ei puutu kuvauksista, on aivan toinen suunta kuin pelkkä raaka voiman käyttö. Väinämöiselle on laulu luonnon ylistykseksi, kotiseudun pyhittämiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi sekä yhteiskunnan rakennustoiminta runojen ydin. Uroot ei taistele miekalla ja jousella, vaikka nämä aseet kuuluvat varustukseen, vaan laulun ja viisauksien voimalla sekä jalossa kilvassa metsissä ja mailla. Vertatihkuvilla kuvauksilla rosvoretkistä toisten kullan ja rikkauksien perään ei ole tärkeää sijaa Kalevalassa, mutta sitä enemmän on Väinämöisen ylistyslauluja niille, jotka viljelivät, raivasivat ja aurasivat Karjalan tienoita ja Pohjan synkkiä seutuja. Jos taistoja syntyy, koskee ne kamppailua viljelyksistä ja kalavesistä.

Ainoastaan heikko Lemminkäinen matkaa Pohjolaan sotaisalla mielellä, mutta tätä hän ei tee kullan ja rikkauksien himossa, jota hän halveksii, vaan kostaakseen vaimolleen Kyllikille, joka on pettänyt valansa. Siksi myös Lemminkäinen rikkoo valansa, että ei tartu aseisiin. Kun Väinämöinen poikkeuksellisesti tarttuu miekkaan, on tarkoituksena saada takaisin aurinko ja kuu Kalevalan ja Pohjolan kansan onnen säilyttämiseksi.

Kun vaka vanha Väinämöinen poistuu näyttämöltä, ei hän jätä kansalleen ja sen nuorisolle perinnöksi muistoja verisistä sotaurotöistä, vaan antaa rakkaimpana lahjana ja tehokkaimpana aseena laulunsa ja kanteleensa sanoin: "Soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa."

Ammatti: viikinki

Sananmuoto "rus" - tavu, joka suomenkielessä sisältyy sanoihin ruotsi ja ryssä - on sosiaalinen eli toiminnallinen ja elinkeinoon perustuva nimi, joka ilmaisee merellistä kulttuuria, eikä siis ole mikään kansallinen termi. Termi "kurooni, kuurinmaalainen" tulee ymmärtää samalla tavalla. Myös sana "viikinki" on sosiaalinen termi; lahdesta hyökkäävä rosvo. Kenties oli niin, että ruusit ja kuroonit muodostivat yhteiskunnan aristokratian, kauppiaat ja soturit, ja eivät välttämättä edes puhuneet samaa kieltä kuin kansa, orjat? Pirkkalaiset on sosiaalinen termi, kun taas kainulaiset on kansa, heimo.

Idänkauppaa

On todettu, että nimenomaan suomalaisugrilaiset heimot, jotka jo kauan ennen viikinkiaikaa asuivat Liivinmaata ja Viroa Laatokan yli Pohjoisvenäjälle ja pitkin Volgaa ja sen sivujokia sekä ylistä Djepriä, välittivät kauppaa Kaspianmerelle ja Mustalle merelle. Ruotsalainen historiankirjoitus maalaa kuvan viikingeistä kauppiaina, jotka sen lisäksi jopa oikeastaan perustivat koko Venäjän. Päälähteenä tähän väittämään on tulkinta 1100-luvun Nestorin kronikasta, jonka tarkoitus oli osoittaa slaavilaisten kansojen ensimmäinen kristittäminen. Kronikan kuvaukset tapahtumista 800- ja 900-luvulla rakentuvat suullisen kansanperinteen varaan, jonka lähdearvo on matala, niinkuin tieto, että Rurikin poika Igor kävi sotaan kreikkalaisia vastaan "kymmenellä tuhannella laivalla". Ne ainoat, jotka pitävät yllä myyttiä ruotsalaisista viikingeistä, jotka perustivat Venäjän, kuuluvat samaan hyvin maantieteellisesti ja aatteellisesti rajalliseen piiriin. Varjaagit tietenkin osallistuivat taistoihin Venäjällä, mutta oliko varjaagit viikinkejä vai väinäläisiä (varjaagi=viron susi), vai molempia?

Oikeastaan ovat ruotsalaiset viikingit ryssiä, niinkuin m m viimeksi Ruotsin Tiederadion akateemiset Uppsalasta esittivät (001007). Myös ruotsalaiset tutkijat myöntävät nykyään, että Novgorod oli se myyttinen viikinkien Holmgård. Novgorodissa on huomattavasti runsaammin kuin Ruotsissa tyypillisiä "viikinki" -löytöjä, jotka ovat tuntuvasti vanhempia kuin ruotsalaiset vastaavat, mikä vahvasti viittaa siihen, että viikinkien alkukoti sijaitsi Itämerestä itään.

Sitäpaitsi ei ole mitään todisteita siitä, että viikingit olisi käynyt kauppaa idäntiellä. Näillä ammattisotureilla ei ollut mitään tekemistä kaupan kanssa. Kaikki viikinkiajan löydöt ruotsalaisella maaperällä ovat ainoastaan sotasaalista ja ryöstötavaraa.

Karjalaisten kauppiasmahti kasvoi voimakkaasti 800-luvulta aina 1100-luvulle sitä mukaa kuin pohjoisen turkisten kysyntä kasvoi Välimeren maissa ja Länsieuroopassa. Suomen joki- ja järvisysteemit soveltui erinomaisesti erämiesten etenemiseen Karjalasta Pohjanlahden rannoille, mistä taas avautui uudet reitit. Pohjanlahdelta, Kainuunmereltä, oli tästä näkökulmasta katsoen oivalliset yhteydet joka suuntaan: etelään merta myöten, kaakkoon yli alamaan pitkin vesistöjä Laatokalle, itään Kajaanin seudun yli Vienan merelle ja Karjalaan, pohjoiseen Jäämerelle ja Ruijaan, sekä länteen Haalogalandiin Atlantille Pohjoisnorjassa. Kaikkia näitä reittejä on käytetty kesät talvet sekä historiallisen ajan alusta että mitä todennäköisemmin myös muinaisina aikoina.

Mikael.Reuter@iki.fi